Seksitreffit Seksikeskustelu ~ Näytä viesti

Vieras

Haluaisin kysyä jos tällä palstalla on yli 40-vuotiaita ihmisiä joilla ei ole koskaan ollut perhettä, tai edes minkäänlaista parisuhdetta, että missä vaiheessa tiesitte että näin tulee käymään. Oletteko aina tienneet että olette perheettömiä vai olitteko tekin joskus parikymppisinä sitä mieltä, että varmasti tulee perhe ja lapsia kun vaan se oikea osuu kohdalle? Itse tuntemani muutamat yli nelikymppiset ja muutama yli viisikymppinenkin tyyppi, joilla ei perhettä ole ollut, ovat sanoneet minulle että ovat aina tienneet että näin asia tulee menemään.

Itselläni asia on samalla tavalla. Olen aina tiennyt että minusta ei mitään perheenisää tai aviomiestä saa tekemälläkään. Itse asiassa, muistelen kuinka teini-ikäisenä mietin missä päin maailmaa MINÄ asuisin tulevaisuudessa. Ikinä ei edes mieleen juolahtanutkaan että sen jälkeen kun kotoa lähtisin, asuisin mitenkään muuten kuin itsekseni.

Minulla ei ole 33v iästä huolimatta koskaan ollut yhtäkään sellaista suhdetta jota voisi seurusteluksi kutsua. Joskus nuorempana sitä oli suorastaan epätoivoinen ja mietti että mikä minussa on vikana mutta nyt myöhemmin osaan täydellisesti analysoida minkä takia asiat ovat niinkuin ovat. Syitä on useita mutta päällimmäisenä sittenkin se, että taidan luonteeltani olla sellainen , että minusta on mahdotonta pitää saatikka rakastaa.

Kyllähän sitä välillä miettii, että kun tietää että tässä tämä koko elämä jatkossa on, niin välillä sitä tulee epätoivoinen olo mutta toisaalta taas, olen aina tiennyt että näin tulee käymään. Tosiasiassa, olen aivan liian tapoihini piintynyt että voisin kuvitellakaan mitään muunlaista elämää. Vaikka olen 33v mies niin naisten seurassa olen kuin 14v poika eli totaalisen ulalla heidän seurassaan.

Siis, onko vastaavanlaisia ihmisiä, joilla sama elämäntilanne? Ei mitään "ei sitä voi etukäteen tietää"-juttua sillä jotkut asiat todellakin tietää vuosia etukäteen.

Ps. Anteeksi huono suomen kielen taito. En ole suomalainen.

You get nothing for nothing...

Elämässä ei saa mitään, jos ei uskalla ottaa riskejä. Tyhjän saa pyytämättäkin.

Mutta, onhan tuo totta, että jotkut ajattelee, että olen aina yksin. Ja joidenkin kohdalla näin vain tapahtuu. Jotkut ihmiset ovat sellaisia, etteivät he edes halua asua muiden kanssa, yksin vain tuntuu paremmalta.

Mutta sitten taas sinun kohdallasi, en tiedä, käsitinkö viestistäsi oikein, mutta kuitenkin omalla tavallasi, syvällä alitajunnassasi olisit halunnut, ehkä vieläkin haluat, perheen. En tiedä taustojasi yms, mutta joidenkin ihmisten kohdalla käy niin, että epäonnistumiset elämässä, etenkin tärkeissä asioissa ja usein, johtavat siihen, että menettää toivonsa, ja ajattelee, että ei minua kukaan rakasta, ei minussa ole mitään sellaista. Ja sitten kun löytää jonkun, ei usko siihen, koska on niin apaattinen. Itsellänikin on tälläinen tilanne, elämä pelkkiä epäonnistumisia, haluan vain olla yksin ja rauhassa, piilossa maailmalta, mutta nyt löysin elämääni ihmisen ja elän parisuhteen tapaisessa, mutta minun on vaikea uskoa, etenkään vaikeina aikoina, että hän oikeasti minusta välittää, ei minusta ole mihinkään, hän ansaitsee parempaa jne.

Mielestäni tosiasia on, että ei voi elää vakinaisessa ja tasapainoisessa parisuhteessa ja rakastaa toista, jos ei rakasta myös itseään. Ei kahdesta voi tulla kokonaista, jos toinen ei ole edes ehjä puolikas. Yleensä, ainakin minun tapauksissani, toinen auttaa toista tulemaan ehjäksi. Mutta jos se itsesääli ja valitus ja epätoivo jatkuu pidempään, se alkaa stressaamaan myös sitä toista osapuolta. Right? Toinen on tärkeä siksi, että siltä saa tukea, hän tulee aina silloin, kun on vähiten hänen arvoisensa. Mutta tukea ei jaksa koko aikaa.

Ja vielä loppuun ripoff GnR:n november rainista:
"don t you think that you need somebody, don t you think that you need someone, everybody needs somebody, you re not the only one, you re not the only one...."

Vieras

Minä olen totaalisen allerginen näille puheille, että "noin minäkin ajattelin kunnes..." ja varsinkin "se on ihan itsestä kiinni". Ikään kuin minä olisin kaikki nämä vuodet vain istunut kotona ja hokenut, että minulla ei koskaan tule olemaan ketään, minulla ei koskaan tule olemaan ketään. Kyllä tämä nykyajatusmaailma on ihan johtopäätös vuosikausien kokemuksista.

Ei sen puoleen, jos joku nainen haluaisi minun kanssani suhteeseen niin tuskin itse haluaisin häntä sillä hän osoittaisi todella heikkoa harkintakykyä ja minä en sellaista naista itselleni halua. Melko aukoton kehäpäätelmä, eikö.

Varmaan monet miettivät, että miten ylipäätään voi elää kaltaisessani tilanteessa. No, loppujen lopuksi kaikkeen tottuu. Sitä paitsi, kun katselee ikäisteni ihmisten elämää niin useimmat ovat naimisissa ja heillä on perhe ja lapsia.Kysyn itseltäni että haluaisinko tuollaista elämää. Vastaus on, että en todellakaan haluaisi. Helpompi on tehdä sveitsiläisestä merimies kuin minusta aviomiestä tai isukkia.

Samaten kun katselen lähijunassa keski-ikäisiä naisia niin tulee miettineeksi että haluaisinko 10-15v päästä olla tuollaisen kanssa suhteessa. sama vastaus, en todellakaan haluaisi.

Tämä jatkuva itsekseen oleminen alkaa tympimään mutta tosiaankin kun rationaalisesti ajattelen niin ei se vaihtoehtokaan niin auvoinen ole.

Joku "viisas" sanoi joskus, että: "jos ei osaa rakastaa itseään, ei osaa rakastaa toisiakaan".
Vähän siltäpä tuokin kuullostaa

Hetkonen, nyt iski vahva deja-vu. Onkos tämä sama ruikuttaja kuin jokin aika takaperin? Ellei, niin et sitten ole yksin kohtaloinesi.

Vieras

Ai se joku petteri1974, jolla oli kyrpänsä kuva avatarina? En ole sama henkilö.

Helppohan se on ulkopuolelta ruikuttajaksi haukkua mutta olkaapa itse vuosikausia sitkeän yrittämisen jälkeen ypöyksin niin katsotaan sitten sitä ruikuttamista. Sitäpaitsi, luuletteko te että minä live-elämässä tällaista juttua muille heitän? Minä kun luulin että tällainen palsta on sellainen anonyymi taho, jolla voi purkautua ja avautua ilman että kukaan tietää kuka minä olen. Taisin olla väärässä.

Sitäpaitsi, kyllä minä itseäni rakastan liikaakin mutta olen niin vittumaisen luonteen omaava tyyppi että en todellakaan voisi kuvitellakan kunnioittavani ketän naista jolla on niin heikko harkintakyky että minun kanssani haluaisi olla suhteessa.

Sä oot täsmälleen miespuolinen versio itsestäni... Sinällään huvittavaa että mieskin voi ajatella noin! En olisi uskonut...

Aika skitsofreninen olotila kun ei halua jotain mitä kaikkien muiden mielestä jokaisen täytyy haluta ja sen takia luulee jo lopulta haluavansa...

Miehenä sentään luulisi olevan helpompaa kun kaikki ystävät ei hoe jatkuvasti etteivät usko että oikeasti voi olla nainen joka ei halua "PÄÄSTÄ" naimisiin... Hoh hoijaa ...välillä voi sanoa että todella ottaa päähän...

Vieras

Vieras

No, en minäole tänne ennen toissapäivääkirjoittanut joten sotkette minut johonkin toiseen mutta vitunko väliä tuolla loppujen lopuksi on.

Pokestara Liittynyt: 22 Jou 2006 Viestejä: 803

Olen mäkin suhde-asioita miettinyt joskus 3-kympin kriisissäni, kun jotenkin koin et "kuuluu elää parisuhtees", "on normaalia elää silleen et on parisuhtees", "perhe-elämää" jne. Olen ollut kohtapuolin 12-vuotta ilman parisuhdetta, jotain pienii viritelmiä tai hairahduksia lukuunottamatta. Ennen tätä "yksinäisyyttä" ( Wink

) olin 10 vuotta suhteessa.

Kuitenkin jos olen rehellinen en halua parisuhdetta, vaikkei mul ole ihmisiä vastaan mitään. Parisuhde ahdistaa. Parisuhde on liian vaikeaa minulle. Olen aika sosiaalinen ja seksuaalinenkin, mut haluan olla vapaa ja tapailla monia miehiä.

No sen 3-kympin kriisin jälkeen olen lakannut vaatimasta itseltäni jotain tiettyä perhemuotoa. Elän poikani kanssa and so?

Keskustelufoorumi - seksikeskustelu

Ilmainen webcam: