Seksitreffit Seksikeskustelu ~ Näytä viesti

Eli kysymys mainitaankin jo otsikossa. Vastauksia olisi kiva saada ihmisiltä joilla on toimivia neuvoja.

Ei mulla ole välttämättä hyviä neuvoja, mutta aikaa se vaatii. Muutama nainen kommentoi mulle aikanaan, että mun pitäisi ensin selvittää omat ajatukseni ja yrittää päästä eroon edellisestä suhteesta myös henkisesti, ennenkuin yritän seuraavaa todenteolla, etten sotke toisenkin ihmisen asioita.

Vaikeinta ehkä oli se, että kaikkien niiden vuosien jälkeen erosin eri ihmisestä kuin kenen kanssa menin naimisiin. Eli toisinsanoen henkilö oli muuttunut niin paljon että se josta erosin oli eri ihminen kuin se jonka kanssa menin naimisiin. (Varmaan hän ajatteli samalla lailla). Mutta toi oli ikävää.

Mutta ehkä parhaita keinoja on pitää yllä ihmissuhteita, eli sekä miehiä että naisia ja lähinnä ystävinä, uskon että se tasoitta mieltä silloin kun itsellä on vaikeampaa. Hyvät ystävät varmaan on tukena. Eli ystävyyssuhteet kannattaa pitää kunnossa.

Ai niin, ja tietenkin pitää kehittää itselle muuta tekemistä, harrastuksia, menoja, haasteita, ettei jää tyhjiötä. Elämässä on muutakin tärkeää ja mukavaa kuin parisuhde. (Ja välllä musta tuntui ettei se parisuhde voi ollakaan mukavaa...)

Huono on neuvoja jakaa ku ei niitä ole ittelläkään.Aina se jäljen jättää.Joskus loppuiäksi.Itellä yhdestä pahasta erosta 15vuotta ja vaikka elämää on tullu ja menny niin joskus hivelee vieläkin.Kait joku:suruaika: ja sit uutta matoa koukkuun.Äläkä unohda niitä ystäviä.Ei ihmisellä muuta tärkeää edes ole ku ystävät ja rakkaat.Kaikki muu on tässä maailmassa enemmän tai vähemmän huju hujua.

Ystävät, rakkaat, puhuminen, harrastukset, työt ja menot sopivassa määrin. Antaa ajankulua, suru ja toipuminen vaatii aikaa. Ei saa kieltää kiellä itseään tutustumasta uusiin ihmisiin kuitenkaan. Ero satuttaa aina.

Onni tulee eläen, ei odottaen :wink

Mä aina mietin tätät aika paljon koska mun kihlattu alkaa aina uhkaa väkivallalla jos sanon jotain sellast mikä ärsyttää sitä mutta ei mies saisi käyttää väkivaltaa koskaan naista kohtaan mun mielest toi on aika säälittävää et se turvautuu väkivaltaa sit se sanoo aina vihasena pahoja asiota et oon turha ihminen ettei kukaan pidä musta jne. ja se attuu todella pahasti vaik se ei välttämät tarkottaiskaa niitä tosin kylhän mäki sanon jotain mut en mitään tollast Se hermostuu todella helposti ja se on muutamiin otteisiin heitelly mua lattiaan ja ympäri huonet silleen et on sattunu pahastakin ja tänää se läppäs mua kasvoille.... Ja sen takia se näitä tekee ku mä kulemma kitisen ja piiptän sekä valitan, joo ehkä sitä joskus jostain sillee valittavasti sanoo ja joskus sitä on joku huono päivä mut mun mielest ei sais naiselle väkivaltaa vaik kuinka se ärsyttäis miestä
Mä kyl rakastan tätä ihmistä todella kovasti ja oltais muuttamas kohta yhteenkin...kämppä ois valmiina ja kaikkee...Koht tulee vuos jo kihlois ja 2 vuotta seurusteluu...
Pari kertaa ollaan meinattu erota et mies on meinannu lähteä mut sit mulle on tullut niin paha olo et sydän tuntuu särkyy etten voinu antaa sen mennä noin vaan ja sit puhuttiin... Mua välil itkettää tän asia takia kun en tiedä mitä tekisin...En haluis olla väkivallan kohteena mut en taas haluis luopuo kihlatustani koska rakastan häntä aivan liikaa etten osaa luopua..Mä oikeesti välil pelkään tätä mun kihlattuu ja en haluis pelkääkään....ja sit jos eroisin ni mul ei ois oikeen ketään ku mul on tosi tosi vähän kavereita et jäisin oikeestaan ihan yksin ja sit alkais taas masentaa ja kaikkee...
Mitä mun oikeen pitäis tehä??? auttakaa please
Miehet kans kertokaa et onks mun kihlatun teot teiän mielest oikeen et lyötteks te omii naisii et onks tollanen suvaittavaa jos nainen ärsyttää/valittaa jne.

Tirkistelijä Liittynyt: 17 Huh 2006 Viestejä: 166

No ei se uhkailu, lyöminen ja heittely kyllä tulevaisuudessa ainakaan vähene.
Mieti nyt sitten itse, onko lyöminen ja heittely sopiva kommunikointikeino nalkutukseen, joka toki on ärsyttävää mutta... Rolling Eyes

Itse olen läpikäynyt vuosien henkisen alistamisen ja musertamisen parisuhteessa, joka sitten lopulta kulminoitui väkivaltaan. En suosittele kenellekään.

Totta ei parisuhde väkivalta yleensä koskaan lopu, pahenee ja raaistuu vain! Lopulta tilanne voi riistäytyä käsistä ja vahingot peruuttamattomia.
Hae heti apua tilanteeseen, älä alistu ja kärsi yksin! Ei ole koskaan sen arvoista, tiedän Wink

1. Jos jo 2v seurustelu jälkeen on tollasta niin 5v tästä päivästä niin väkivalta voi olla 5x siihen mitä nyt. Eli sun pitää jo nyt miettiä hyväksytkö sen vai teetkö asialle jotain. (Vakava keskustelu - ero?)

2. Sun pitää EHDOTTOMASTI pitää huoli että sulla on ystäviä, hyviä ystäviä. Ei parisuhteessa eläminen tarkoita sitä ettei ylläpidä ystävyyssuhteita, varsinkin kun se on tuolla pohjalla ettet uskalla erota väkivaltaisesta parisuhteesta koska sulla ei ole ystäviä ja pelkäät jääväsi yksin niin ehdottomasti ekaksi ystäviä hankkimaan !!!

3. Ehdottomasti ei ole oikein löydä toista. Minä en ole löynyt naista joten minulla on varaa paheksua tuota, mutta samaan hengenvetoon joudun sanomaan seuraavaa: Olen ollut yhdessä suhteessa, jossa nainen osasi v**tuilla ja piikitellä niin taitavasti että alkoi todella tehdä mieli vaientaa hänet väkivallalla, koska tulkitsin tuon v**tuilun tahalliseksi. Silloin pelästyin itsekin, että mikä mussa on vikana. Mutta veikkaan että tilanne oli vain se, että me ärsytimme toisiamme. Koska ennen sitä ja sen jälkeen ei ole vastaavaa halua tullut. Ja jouduin todella näkemään vaivaa itseni hillitsemisessä. Joka tapauksessa hankkiuduin eroon tuollaisesta suhteesta missä itselle alkaa tulemaan tuollaisia fiiliksiä. Ja vaikka se oli iso isku minulle, niin päätös oli näin jälkikäteen oikea. Ja haluan korostaa että olen muuten erittäin leppoinen kaveri, mutta siinä yhdessä suhteessa oli jotain erikoista, koska sai tollasia fiiliksiä että oli todella iso henkinen ponnistus etten käynyt käsiksi. Noista tilanteista on vain hankkiuduttava eroon.

Toivottavasti tästä näkökulmasta oli jotain apua. Sen voin vannoa että jos et tee asialle mitään niin 5 vuoden kuluttua sun ongelmasi on 2-5x isompi kuin nyt

Hei sinä joka kärsit väkivallasta.Ehkä harvinaisenpi juttu mut mulla oli nainen joka oli juovuspäissä tosi äree.Sieltä tuli nyrkkiä ja joskus jos jotain keittiövälinettä.Seuraavana päivänä se sit oli enemmän tai vähemmän pahoillaan.Ite en oo väkivaltanen enkä oikeen vähällä toista lyö.No erään kerran naisella taas räyhä päällä ja uunivuosta päin silmiä ja kolme hammasta rikki.No menneen talven lumia.Jutun pointti se että se lyöminen ei lopu.Ei lopu.Ajankanssa vaan pahenee.Sulla valuu vuodet ja kohta sullakin on jotain rikki.Älä odota seuraavaa mustelmaa vaan tee jotain.Tiedän ettei oo helppoa ku uskoo et kyllä se siitä paranee ja se oli eilen viiiiminen kerta ku se löi?!Ei muuten ole.Se on niin vaikeeta ku on kasvanu kiinni toiseen mut mut.Usko pois se tilanne ei itsekseen parane.Pahenee.(kokemuksen syvällä rintaäänellä)

Avaudunpa nyt sitten minäkin menneistäni, rohkea tyttö kun olen. Toivottavasti tästä joku saa kimmokkeen muuttaa suuntaansa ja löytää itselleen elämisen arvoisen elämän.

Vuosia on mennyt, mutta muistot kulkevat mukanani vielä tänäänkin; kiitos siitä sinulle Mr Kovanaama. Ei ole helppoa seurata vierestä "ison ihmisen" oman itsensä rakentamista voimakeinoin, niin henkisellä kuin fyysiselläkin taholla. Moni meistä hyljeksii löymistä, mutta aivan yhtä pahaa jälkeä saadaan aikaan henkisellä väkivallalla; **** sanat, alistaminen, simputtaminen... Monesti emme edes huomaa tätä tekevämme ja toista ihmistä sillä satuttavan.

Olin itsekin teinivuosinani varsinainen "pahis", mutta nykyään ihmisistä kiltein. En hyväksy pahoja sanoja, en minkäänlaista vääryyttä. Ajoittain olen jopa ihan neuroottinen asian suhteen, mutta jotkut asiat vain saavat minut kiehumaan... Kiitos kokemukseni! Asioita olisi voinut jäädä tapahtumatta, mutta toisaalta olen myös kasvanut hirveästi sen myötä.

-----*****-----

Turpaan tuli, monesti. Hiuksia lähti, monesti. Itkuja itkettiin, monesti. Kaikkein pahinta oli kuitenkin jatkuva pelko ja epävarmuus.

Meni viikko, joskus kaksi ja elämä oli suorastaan ihanaa! Toisinaan meni päivä, toisinaan ei sitäkään. Jossain vaiheessa osasin jo varautua ja lähteä karkuun, mutta aina oli palattava.

Eräänä kauniina päivänä löysin sitten itseni sairaalasta. Onneksi oikeastaan, sillä enää ei ollut Mr:llä varaa tulla minun lähelleni. Sairaalassa oli kuulustelut ja poliisit oltiin laitettu Hra HeiHein perään. Tuolloin oma henkinen ja fyysinen puoleni koki kovia, enkä jaksanut kuin itkeä. Välillä onnesta, välillä Paskan aiheuttamasta tuskasta.

Pääsin sairaalasta pitkän hoitojakson jälkeen, monen operaation jälkeen; iskut vatsanseudulle olivat saaneet paljon tuhoa aikaan. Nämä tuhot ovat osa arkipäivääni tänäänkin, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Koskaan en tule hyväksymään tai anteeksi antamaan, tappelen vastaan pitkin hampain. Jollain tavoin olin ja olen ehkä edelleenkin todella katkera kaikesta: miksi kaikki tapahtui, olisinko voinut tehdä jotain toisin, miksi minä? Sitä etsii syytä kokemuuksinsa kaikkialta. On vain vaikea käsittää syyn olleen jossain ihan muualla. Kaukana minusta.

Jälkeenpäin sain kuulla Mr:n paenneen Irlantiin ja olleen siellä useita vuosia. Kun minä puolestani sairaalasta päästyäni kotiuduin, Mr:n kaverit olivat ottaneet minut silmätikukseen; olinhan tuonut ongelmia heidän kaverilleen. Kotvan aikaa tämänkin asian kanssa painittiin, mutta asiasta selvittiin. Nykyään en tiedä mitä Paskalle kuuluu, mutta en halua enää tietääkään. Voihan olla että hän on opetuksensa saanut.... Voi olla, että ei. Virkavalta ei ainakaan ole asialle mitään tehnyt, koska korvauksia minä en koskaan ole saanut ja maksoin jopa sairaalamaksunikin itse.

Eniten oikeastaan harmittaa se, että asiasta ei voinut kauheasti puhua monillekaan ystävilleni ja läheisilleni. Jos olisin suuni avannut esimerkiksi kotona, veljeni olisivat varmaan tappaneet miehen. Jos olisin puhunut kavereilleni, joku muu olisi tehnyt sen... Kun ensin selviää noinkin isosta asiasta, ei sitä yhtään helpota uudelleen väkivallan esii tuominen.

Mutta elämä on kaikkine hyvine ja huonoine muistoineen olemassa. Nykyään minulla on lähellä kaikki se, mitä ikinä tarvitsenkaan! Ympärilleni olen pyrkinyt keräämään vain positiivisia ihmisiä, negatiiviset kun tuppaavat pilaamaan pienimmänkin onnen ja haaveen elämästä. Ei tätä elämää hymyilemättä jaksaisi!

No olipas pysäyttävä kirjoitus Shocked

Ihme että jos poliisille kerroit noi ja vammat oli tollasia ettei kaverille tullut mitään sen kummempia seuraamuksia. Kyllä olisi luullu syytekynnyksen ylittyvän vaikka toinen kuinka kiistää asian. Toi on oikeasti kauheaa. Mutta tietenkin jos oli niin pitkään kateissa että juttu vanheni, no se ainakin osoittaa pelkuruutta.

Minä peruutin kauan sitten parkkipaikalla poliisin henk koht siviiliauton oveen lommon ja siitä seurasi ihan hemmetinmoinen soppa ja syytös koska se lappu (tunnustus) jonka hänen oveensa jätin oli yllättäen hukkunut. Ei noi seuraamukset aina ole suhteessa tekoihin.

Mutta tämän keskustelun ydin on se, että jos selittää itsellensä että rakastaa jotain ja siksi suhteeseen ajoittain liittyvä väkivalta ei ole niin paha juttu kuin vieraan tekemä väkivalta niin silloin ollaan ihan helvetinmoisessa kusessa. Vieraan väkivaltaa vastaan voit nimittäin suojautua helpommin mutta puolison väkivalta on todellisuudessa paljon pahempi juttu.

Vieras

Amen, eliksiirin kirjoitukselle, kuin omasta elämästäni.
10-vuotta sitä kesti, pakko lainata hyvin kirjoitettuja sanoja: aina oli pakko palata ja kaikkein pahinta oli kuitenkin jatkuva pelko ja epävarmuus.

Myös minä tein sairaalareissun, kuulustelut jne... eikä paskiaiselle mitään. Tosin itse sanoin kuulusteluissa, että en nosta syytettä enkä vaadi korvauksia. Halusin vain pois kaikesta ja eroon siitä paskasta.
Vaikkakin näin jälkeen päin olen jutellut veljeni kanssa (poliisi), hän sanoi ettei ko. tapaus olisi ollut minun päätettävissä vaan sen olisi pitänyt siirtyä automaattisesti syyttäjälle, joka päättää nostetaanko syyte vai ei. Tätä kuulemma tapahtuu valitettavan paljon.

Tuntuu oma ero helpolta kun lukenut noita muiden kokemuksia... Sad

Keskustelufoorumi - seksikeskustelu

Ilmainen webcam: